Joskus äitienkin täytyy seikkailla

5-vuotias tyttäreni kysyi, miksi hän ei pääse mukaan Brysseliin (ja ennen kaikkea lentokoneeseen). Mietin hetken ja sanoin sitten: "Tiedäthän, kun sinäkin haluat joskus mennä yksin metsän läpi kotiin. Tämä on äidin ikioma seikkailu."

Ja niin sitten lähdin seikkailemaan Eurooppaan syyskuisena aamuna, en kuitenkaan rinkka selässä ja interrail-lippu kourassa, vaan laadukasta lainamatkalaukkua vetäen. Matkan suunnittelukin oli aloitettu jo vuosi aiemmin, ja sen toteutus vaati paitsi ne normaalit matkasuunnitelmat, kontaktien luomiset ja järjestelyt töissä, myös pikkulapsiarjen jättämisen toisen vanhemman harteille. Mieheni sana painoi ennen kaikkea matkan ajankohdan valinnassa: "Sen täytyy sitten olla ennen hirvenmetsästyskautta."

Olen Brysselissä hieman vajaat neljä viikkoa, lokakuun alkuun asti. Ensi viikolla ohjelmassa on matkani päätavoite: vierailu flaamien yleisradioyhtiö VRT:hen tutustumaan sen kuulovammaistekstitykseen. Asun suomalaisen EU-työntekijän kotona, yhdessä hänen teini-ikäisen tyttärensä ja vastikään väliaikaisesti maailmalta palanneen aikuisen poikansa kanssa. Ja tämän suomalais-belgialais-ghanalaisen perheen elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista!

Huoneeni on pieni ja kodikas.

Ensimmäiset päivät ovat menneet lähiympäristöä tutkaillen: ensimmäisenä iltana emäntäni kuljetti minua naapurustossa ja kävimme lyhyellä bussiajelulla. Reittiä hyödynsin heti seuraavana päivänä, kun lähdin yksin seikkailemaan. Aamupäivän tosin käytin lähimarketissa ihaillen belgialaista ruoka- ja juomatarjontaa ja nautin siitä, että ei ollut kiire mihinkään. Kukaan ei narissut, roikkunut housunlahkeessa eikä yrittänyt kaataa muita ihmisiä mini-ostoskärryillä.

Tänään on matkani kolmas päivä, ja pääsin toden teolla risteilemään turisti-Brysselissä: Grand-Placella ja sen ympäristössä. Kävin myös vierailulla Benelux-intituutissa eli Finncultissa, joka on yksi 16:sta Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutista. Finncultin työntekijä auttoi minut alkuun, kun selvitin, mihin voisin Belgiassa ottaa yhteyttä. Hän myös opasti minut Facebook-ryhmään, jonka kautta löysin majapaikkani.

Grand-Place.

Kävin siis hörppäämässä teetä Benelux-instituutissa ja viemässä sinne tekstityksen ilosanomaa. Paikalla oli instituutin viidestä työntekijästä kolme, ja he kyselivät työstäni ja tavoitteistani täällä Brysselissä. Kerroin totuudenmukaisesti, että vaikka olen täällä myös ammatillisella löytöretkellä, tarkoitukseni on löytää aikaa vain olla itseni kanssa. Sain kuitenkin myöhemmin sähköpostilla ihania vinkkejä mm. musiikkifestivaalista Gentissä, erilaisista näyttelyistä ja museoista. Jotakin kulttuuria täytynee siis tunkea oleilun väliin. Sangen harmillista.

Ilmassa on todella seikkailun tuntua. Yksin kuljeskellessa voi pysähtyä silloin kun siltä tuntuu, jonkin sykähdyttävän näyn, äänen tai tuoksun houkuttelemana. Tänään pysähdyin mukavan näköiselle terassille juuri silloin, kun kävely museokortteleiden läpi alkoi painostaa alaselkää. Belgialainen olut kuumassa auringonpaisteessa olisi toki maistunut vielä paremmalta seurassa, mutta monia elämyksiä ei matkakumppanin kanssa tule kokeneeksi, kun sosiaalinen kanssakäyminen peittää alleen osan aistihavainnoista.

Kun lentokone kiihdyttää, ja ilmaan nousu tuntuu vatsassa. Kun tuuli pölläyttää hiuksia Palais de Justicen näköalatasanteella. Kun kaikki puhuttelevat sinua "madameksi". Kun paistettu kala tuoksuu katukeittiössä. Kun terassilla istuessa haitarinsoittaja soittaa suomalaista kansansävelmää. Kun satut liukkaasta kivestä tehdylle katukiveykselle ja otat muutaman luisteluaskeleen.

Sitä on seikkailu. Ja joskus äitienkin täytyy seikkailla. Tietämättä, mitä seuraavan kulman takaa löytää.