Pieni suuri Antwerpen

Belgian-matkani viimeinen tutkimuskohde, Antwerpen, tarjosi kaksi todella antoisaa päivää. Hiljennyin katedraalissa, kiipesin korkealle, illallistin alkuasukkaiden kanssa ja eksyin punaisten lyhtyjen alueelle.

Anwerpenin Grote Markt.

Kun astuin ulos Antwerpenin rautatieasemalta ja aloin kävellä kohti keskustaa, tunsin jollain lailla tulleeni Helsinkiin. Loiko mielleyhtymän kenties ostoskatu, joka muistuttaa Mannerheimintietä ilman autoja, yhtä majesteettinen rautatieasema vaiko kenties tieto siitä, että Antwerpen ja Helsinki ovat hyvin samankokoisia, yhtä kaikki tunsin oloni hyvin kotoisaksi.

Antwerpenissa on miellyttävän kompakti keskusta, jossa on kuitenkin pienen suurkaupungin kaikki palvelut, mukavat ravintolat, erikoisputiikit, kapeat pikkukujat ja graffitiseinät - kaikki sulassa sovussa.

Hotellini oli historiallisen keskustan sydämessä aivan Grote Markt -aukion takana, ja kerrankin olin avainpaikalla, lähellä kaikkea. Kävelin Antwerpenissakin paljon, mutta koska välimatkat ovat inhimilliset, suuremmilta jalankivistyksiltä selvittiin.

Ensimmäisen päivän vietin siis lähinnä kulmilla kuljeskellen. Kuljin Schelde-joen vartta, ja vaikka se onkin lähinnä rahtisatamamiljöötä, silläkin on oma viehätyksensä. Sen rannalla kelpasi syödä kioskista ostamani fritit.

Päivän hartausannoksen tarjosi Antwerpenin Onze-Lieve-Vrouwekathedraal eli paikallinen Notre Dame, joka hyvin korvasi sen, etten jaksanut jonottaa Pariisin vastaavaan pytinkiin. Kirkko on ulkoa varsin mahtipontinen, sen torni on kaupungin korkein rakennus, jota korkeampaa ei saa rakentaakaan, mutta sisällä näky on suorastaan henkeäsalpaava. Iso, valoisa kirkkosali, upea kokoelma Rubensin valtavia barokkimaalauksia, mielettömän hienoja puuveistoksia, lasimaalauksia jne.

Kokemuksen kruunasi hienovaraisesti taustalla soiva moniääninen kirkkolaulu. Kaiken runsauden keskelläkin tunnelma oli harras, vaikka en voinutkaan olla ihmettelemättä yhä uudestaan, mikä tehovoima kristinuskon leviämisellä on ollut ja miten paljon rikkauksia on käytetty sen esittämiseen.

Illaksi olin hankkinut itselleni vihdoin belgialaista ruokaseuraa, kun VRT:llä ollessani tutustuin hieman paremmin yhteen kollegaan, joka asuu Antwerpenissä. Sain kutsun käymään hänen kotonaan, missä tapasin myös hänen puolisonsa, joimme lasit skumppaa ja napostelimme alkupaloja. Koska sain toivoa, missä söimme, valitsin afrikkalaista ruokaa, jota ei kai edelleenkään oikein saa mistään Suomesta (voitte kernaasti oikoa, jos olen väärässä). Pöyristyttävää kyllä, nämä mokomat belgialaiset eivät olleet nauttineet koskaan tarjolla olevasta afrikkalaisesta ravintolavalikoimastaan. Ravintola oli siis yhtä suuri arvoitus heille kuin minullekin.

Mata Mata & Pili Pili osoittautui hyväksi valinnaksi, ja sain maukasta senegalilaista lammaspataa riisin kera. Sitten minulle tarjottiin vielä koktailit, jonka jälleen vetäydyin hieman vastahakoisesti hotellihuoneeseeni, koska aamulla oli aikainen herätys ja lähtö tapaamiseeni yliopistolla. Soin itselleni kuitenkin vielä lämpimän kylvyn, koska huoneessani oli kylpyamme.

Toinen Antwerpen-päiväni oli yhtä antoisa. Tapasin yliopistolla professori Aline Remaelin, joka on tutkinut monelta kantilta tekstityksiä, käännöstä ja tulkkausta. Hän on muuten myös opettanut monia VRT-kollegoitani. Häneltä sain mukavasti täydentäviä tietoja flaamien tekstitystilanteesta sekä siitä, mitä asioita kenties voisimme alkaa Ylellä selvittää, jotta suorien lähetysten tekstittäminen tulevaisuudessa onnistuisi.

Seuraavaksi kuljin ihailemaan Antwerpenia näköalapaikalta, MAS-museon katolta. Katsokaa itse, miltä siellä näytti.

Ajattelin kävellä museolta pois hieman eri kautta, ja käännyin aivan tavalliselta näyttävästä kadunkulmasta. Hetken päästä huomasin vähäpukeisia naisia ikkunoissa ja tajusin, että olin ainoa nainen niiden ulkopuolella: kadulla käveli vain miehiä. Pokkana päätin, että takaisin en käänny, ja kävelin alueen läpi aivan kuin olisin siellä ihan tarkoituksella, vaikka sitten turistimielessä. Kuvia en kyllä millään kehdannut pysähtyä ottamaan.

Kulttuurishokkiani kauppatavaran ikkunassa esittelystä tasoitti hieman se, että tiesin prostituution julkisesta olemassaolosta etukäteen. Juuri edellisenä iltana minulle oli kerrottu, että Antwerpenissa on punaisten lyhtyjen alue, nimenomaan nämä kaksi katua, joiden ohi kuljin. Alueella on jopa omat vartijat, joille asiakkaat voivat tehdä valituksen, jos vaikkapa tulevat huijatuksia palveluita ostaessaan.

Minua ei ollut huvittanut kiertää valtavaa MAS-museota, ja ajattelin nauttia päivän museoannokseni Antwerpenin muotimuseossa. Into lopahti kuitenkin heti lippuluukulle, jossa ensinnäkin sain hyvin ynseän vastaanoton, ja kun tiedustelin mahdollisuutta pressialennukseen, minulta olisi vaadittu yhteydenottoa virallista kautta. Pah, ajattelin, pitäkää tunkkinne ja kostyyminne.

Seinämaalauksia eräällä pikkukujalla.

Ainut ryppy Antwerpenin-rakkauteeni olikin paikoin tyly asiakaspalvelu. Myös hotellissani minua kummeksutti, kun kumpikaan vuorossa olleista vastaanottovirkailijoista ei vastannut tervehdykseeni. Vuokraemäntäni arveli, että he kohtelivat minua ynseästi, koska luulivat minua ranskankieliseksi, ja flaamien puolella kun ollaan, ranskikset ovat nou-nou. Tervehdin heitä kuitenkin aina korrektisti englanniksi, joten ilmiö jäänee mysteeriksi, kuten tietysti moni muukin asia belgialaisesta mentaliteetista.

Koska muotimuseo jäi näkemättä, keksin siirtyä tyylien teorioista käytäntöön ja käydä leikkauttamassa hiukseni. Sepä olikin melko eksoottinen kokemus! Menin sisään hauskalta näyttävään parturi-kampaamoon, jonka sisustus oli vintagea. Heti alussa tein emämunauksen, koska suomalaiseen, hyvinkin nuoreen ja naisiseen kampaajakuntaan tottuneena puhuttelin ensimmäiseksi nuorta tyttöä, joka osui suoraan silmiini. En huomannut ollenkaan nurkassa istuvaa, mustapaitaista herrasmiestä, joka hänkin oli vintagea ja kaikesta päätellen parturimestari itse, kun taas tyttö vain pahainen hiustenpesijä.

Leikkaus onnistui oivallisesti, ei mitenkään tajunnanräjäyttävästi, mutta erityisesti niskalinjasta tuli virkistävä. Kauniiksi lopuksi parturimestari kysyi, haluaisinko tukkaani pikkuisen vahaa. Kyllä halusin, pikkuisen, mutta sain sitä litran, ja kuljin loppupäivän melkoisena liimalettinä. Olikohan tämä kenties kosto etikettivirheestäni?

Illansuussa juna toi minut taas takaisin Brysseliin. Junassa on minulle jotenkin se oikea matkustamisen tunnelma, ja olen todella nautiskellut junamatkailusta Belgiassa. Matkat ovat edullisia, yleensä sujuvia ja välimatkat lyhyitä. Antwerpeniin hujauttaa vajaassa kolmessa vartissa. Tosin henkisesti pitää aina varautua siihen, että asemalla joutuu viime tingassa vaihtamaan laituria ja aikataulut voivat olla sekaisin. Minun kohdalleni osui kuitenkin vain yksi kumpaakin tapahtumaa - ja lisäksi oma mokani Pariisiin lähtiessä, kun unohdin lähtiessä meikkipussini ja myöhästyin junasta. Unohtunut meikkipussi maksoi uutena lippuna 106 euroa.

Antwerpenin rautatieasema ulkoa...

...ja sisältä.

Viimeisen Brysselin-illan olen käyttänyt matkalaukkua pakaten ja viimeisiä belgialaisia oluita siemaillen. Huomenna lähtee lento kohti koti-Suomea.

Hiljaiseloa ennen loppuhuipennusta

Oostenden-matkan jälkeiset päivät olen elänyt jonkinlaista hiljaiseloa ja pysytellyt aika paljon Brysselin-kodissani. Selvästi reissukilometrejä alkaa olla mittarissa tarpeeksi. Olenkin keskittynyt kirjoittamaan raporttiani, jonka teen Ylelle VRT:n vierailustani. 

Maanantaina kävin sentään vielä europarlamentissa, jonne emäntäni oli järjestänyt minulle visiitin tutustumaan EuroparlTV:seen, parlamentin viestintäkanavaan, jota tehdään kaikilla EU:n jäsenmaiden kielillä, siis 24 eri kielellä. Varsinaista toimitusprosessia emme kuitenkaan päässeet näkemään, koska EuroparlTV:tä tekee oikea mediayhtiö aivan muualla, ja parlamentti on vain tilaaja. Vierailun anti oli kuitenkin se, että meillä kaikilla on ulottuvillamme tämä väline, joka antaa hyvin kansantajuista tietoa asioista, joita maailmalla tapahtuu ja jotka koskettavat EU:ta. Kannattaa käydä tykkäämässä EuroparlTV:n Facebook-sivusta.

Samalla reissulla kävelin vielä keskustaan ja kävin katsomassa yhden must see -nähtävyyden, joka oli vielä rästissä: Manneken Pisin.

Sunnuntaina ja tänään olen pyöräillyt ja etsiskellyt vehreyttä kaupungin keskeltä. Vain parin kilometrin päästä Everestä löytyy peltoja ja muutama lehmäkin. Tänään etsin Josaphatin puiston, jossa en ollut vielä käynyt, ja kellahdin nurmikolle keräilemään aurinkoenergiaa pian koittavan Suomen lokakuun ja koko talven varalle. Täällä on ollut jo monta päivää tosi ihanat ilmat, ja loppuvierailuni sääennustus näyttää yhtä aurinkoiselta.

Pienet nurmikkotorkut tulivat tarpeeseen myös siksi, että sain tänään reissun parhaan ateriani, kun suomalainen tuttavaperheeni tarjosi minulle erinomaisen simpukkalounaan lisukkeineen, juustoineen ja jälkiruokineen. Kun vielä palan painikkeeksi nautiskelin trappistiolutta ja aivan huikean hyvää valkoviiniä, tarvitsin koko iltapäivän myös pääni selvittämiseen.

Hiljaiselolla on myös tulevaa varten valmistava tarkoitus. Huomenna ja torstaina on edessä matkani loppurutistus, matka Antwerpeniin tapaamaan yliopiston tutkijaa, joka on perehtynyt tekstitykseen ja myös opettanut sitä useille kollegoilleni VRT:llä. Lisäksi pääsen illastamaan Antwerpenissa asuvan tekstittäjän ja hänen puolisonsa kanssa. Tämä nimenomainen kollega kohteli minua hyvin ystävällisesti VRT:llä. Tartuin syöttiin ja kutsuin (tapani mukaan) itse itseni illaselle hänen kotikaupunkiinsa.

Viimeisenä eikä suinkaan vähimpänä lataan akkuja kotiinpaluuseen. On vielä muutama hetki aikaa nauttia riippumattomuudesta, spontaaneista päätöksistä sekä rauhasta ja hiljaisuudesta, joutilaisuudestakin. Pian koittaa arki ja ruuhkavuosien rutiinit jyräävät ylitse kuin höyryveturi. Valmistaudun henkisesti myös siihen, että lapset eivät päästä poissa ollutta äitiä kovin helpolla.

Tästä hiljaiselosta ammennan kaiken kaaoksen keskellä. Voi, jospa vielä voisi nukkua varastoon.

Hiekkaa ja huonosti käyttäytyviä nukkeja

Eilen oli biitsipäivä. Kun olin muutaman päivän Pariisin humussa, kaipasin päästä raikkaisiin tuuliin ja väljempiin maisemiin. Sellainen päivä järjestyi Belgian rannikolla. Ja illalla kävin vielä katsomassa nukketeatteria Brysselissä.

Tämä kuukauden reissuni näyttää tarjoavan kaikkea, mitä matkalta keksii toivoa: kaupunkiretkeilyä, nähtävyyksiä, museoita, ruokaa ja olutta, paikalliselämään tutustumista ja nyt vielä biitsielämääkin. Vaikka eletään syyskuun loppua, rantakausi ei täällä ole vielä ohi - toki riippuu omasta karaistumisasteesta, pukeeko rantsuun päälle bikinit vai syystakin.

Hyppäsin aamulla junaan ja köröttelin Bruggen ohi noin 20 kilometriä Oostendeen - kymmeniä kilometrejä rantaa vain vajaan puolentoista tunnin junamatkan päässä Brysselistä. (Kaikki välimatkat ovat täällä tosi lyhyitä, koska Belgia on vain entisen Uudenmaan läänin kokoinen.)

Tämä näky odotti Oostenden rautatieaseman edessä.

66 kilometriä pitkällä rannikolla kulkee myös erityinen kulkuväline, rantaratikka eli Kusttram. Sillä voi huristaa hienoissa maisemissa pilkkahintaan, ja se on hauska väline myös turistireissailuun rannikkoa pitkin. Esimerkiksi viiden euron päivälipulla voi ajaa mielin määrin yhden päivän ajan. Sellaisen ostin minäkin ja lähdin suoraan Oostendesta viereiseen De Haanin kylään, jonka hauskat pikkutalot kiinnittävät ratikkamatkalaisten huomion. Suunnistin paikallisen vinkistä kohti rantaa, jolla moni paistatteli päivää tuulensuojassa. Oli jo lounasaika, joten ostin itselleni täytetyn patongin evääksi ja kiipesin dyynien väliin syömään ja katselemaan merta.

Rantaratikka De Haanissa. Alla kylän hauskoja taloja.

Lounaspaikkani dyyneillä.

De Haanissa kuljeskelun jälkeen palasin ratikalla takaisin Oostendeen päin ja tällä kertaa pysyin kyydissä vielä vähän matkaa toiseen suuntaan. Ratikka teki huiman näköisen taipaleen: monta kilometriä aivan kiinni valkohiekkaisessa rannassa. Välissä oli vain rantabulevardi, jolla kulki viikonlopun viettäjiä pyörillä, polkuautoilla tai jalkapatikalla.

Kummassakin pysähdyspaikassa kuljin rannalla ja nautin ihanasta auringonpaisteesta. Työnsin sormet silkinsileään valkoiseen hiekkaan ja keräsin lapsille simpukoita tuliaisiksi. Tämä oli juuri sellainen paikka, jossa erityisesti toivoin, että perhe olisi ollut matkassa mukana.

Oostendessakin ehdin vielä kuljeskella muutaman tunnin. Näiden Belgian rannikon kaupunkien ja kylien konsepti on samanlainen, sillä niiden olemassaolo perustuu rantalomailuun. Valitettavasti rannat on täällä rakennettu täyteen tornitaloja, jotka eivät maisemaa kaunista. Rannat sen sijaan ovat todella upeita. Niitä nähdäkseen pitää vain päästä talojen ohi, tai rakentamattomilla paikoilla dyynien yli. Nämäkin rannat ovat toisessa maailmansodassa miinoitettuja, eikä dyynien ylitse voi kulkea mistä tahansa, koska kaikkia alueita ei ole raivattu. Rannikolla täytyy kulkea vain tehtyjä polkuja pitkin ja uskoa piikkilanka-aitoja, jotka muutoin rajaavat dyynejä.

Paluumatkalla Brysseliin, raitisilmamyrkytyksen saaneena, torkahtelin jo junan tasaisessa kulussa, mutta päivä ei suinkaan ollut pulkassa. Emäntäni Jaana oli tarjoutunut viemään minut katsomaan hyvin erikoista nukketeatteriesitystä. Théâtre Royal de Toone on paikka, jossa esitetään klassikkonäytelmiä vanhalla Brysselin slangilla, sekakielellä, joka yhdistää ranskaa ja flaamia. Teatteri kulkee sukupolvelta toiselle, isältä pojalle. Nyt on teatterinpitäjänä menossa jo seitsemäs Toone. Edellisen sukupolven vanha Toonekin nähtiin näytelmän lopuksi, kun hän tuli koputtelemaan lavaa kävelykepillään ja pyysi teatterintekijöitä näyttäytymään.

Näimme Shakespeare-klassikon Romeo ja Julia, joka ei juuri alkuteosta kumarrellut. Se oli hykerryttävää ja ronskia kohellusta, josta minun kielitaidollani ymmärsi noin pari vitsiä (toinen liittyi Frendit-sarjaan ja toinen kännyköihin). Väliajalla sai nauttia oluen nukkemuseossa. Ullakkoteatterin alakerrassa on myös baari, jossa on oikean vanhanajan oluttuvan tunnelmaa. Saimme myös karvaista seuraa oluelle, sillä taisimme istua kapakkakissan vakiopöydässä. Se nukkui pöydällä eikä välittänyt hälinästä tuon taivaallista. Välillä se pyyhki hännällään oluesta kostunutta pöytää.

Teatterin miljöökin oli ainutlaatuinen. Yleisö istui pitkillä puupenkeillä, ja katonraja oli täynnä nukkeja.

Huomatkaa nukkemuseon/väliaikabaarin hieno oluthana ja perhekuvat seinällä.

Olen alkanut jo laskea päiviä kotiinpaluuseen, joka koittaa perjaina. Vielä on kuitenkin muutama seikkailu edessä!

Paris, je t'aime

Pariisi on uskomaton kaupunki. On pakko sanoa, että se on ehkä suosikkikaupunkini koko maailmassa, vaikka monet, joissa olen käynyt, ovat matkakohteina paljon järkevämpiä, halvempia, ystävällisempiä, helpommin hallittavia ja niissä on yhtä paljon turistinähtävyyksiä. Silti Pariisi vie voiton, ehkä tunnelmansa, ehkä kauneutensa, ehkä silkan pariisilaisuutensa takia.

Netin Pieni matkaopas sanoo, että Pariisi onnistuu lunastamaan kaikki kliseensä. Ja kyllä, ne voi todeta omin silmin kolmessa päivässä.

1. Pariisi on romanttinen. Pelkkä Seinen rantaa pitkin kävely oli romanttisimpia kokemuksiani pitkään aikaan. (Terveisiä kotiin, petrattavaa on!) Myös kiihkeästi suutelevia pareja näki tasaisin väliajoin. Yksi sykähdyttävimmistä näyistä oli pariskunta, joka jäi suutelemaan suojatien reunaan, kun valo vaihtui vihreäksi ja ihmisten virta soljui heidän pysähtyneen maailmansa ohitse.

Lemmenlukkoja sillankaiteessa.

2. Pariisi on ikivanha kulttuurikaupunki. Jos ei saa kyllikseen töllistellä upeaa arkkitehtuuria, vanhoja pytinkejä, valtavia palatseja ja museoita väsyksiin asti, on täytynyt kulkea laput silmillä. Tässä mielessä Pariisi voi olla myös todella uuvuttava ja turruttavakin. Jossain vaiheessa ei enää jaksa innostua, kun nurkan takana siintää taas uusi museo ja entistä kauniimpi jugend- tai mikä-lie-talo koristeparvekkeineen.

Notre Damen puisto.

3. Pariisi on muodin pääkaupunki. No, totta kai tunsin itseni nukkavieruksi turistiksi parisiennejen keskellä. Mutta toisaalta en muuta odottanutkaan. Kirkkaan huulipunan olisin kyllä voinut varata matkaan. Ja jos asuisin Pariisissa vaikkapa pari vuotta, uusisin koko garderobini. Vaikka budjettini ei sallinut antautua shoppailulle kuin pikkiriikkisen, kiertelin kauppoja huokaillen ja huomasin, että Pariisin tarjonnan avulla saattaisin vähitellen alkaa pukeutua ikäisteni tavoin ja alkaa ehkä jopa näyttää tyylikkäältä.

Turisti. Ei huulipunaa.

Nämä olivat siis päällimmäisiä tunnelmiani kaupungista. Lisäksi Pariisi on törkeän kallis ja palvelukulttuuri on paikoin törkeän epäystävällistä. Mutta Airbnb-asuntoni oli ihana, todella hyvällä paikalla aivan Notre Damen katedraalin lähellä ja emäntäni sydämellinen ja nuori parisienne, joka oli valtavan kiinnostunut Skandinaviasta ja Suomesta, kiitos ruotsalaisen poikaystävän.

Talo oli valtavan vanha ja sen puiset rappusetkin aivan kuopalle painuneet. Äänieristystä ei juuri ollut, ja kaikki äänet kuuluivat niin naapuriasunnosta kuin käytävästäkin. Tunnelma kuitenkin korvasi nämä pienet puutteet, ja onneksi naapurit olivat rauhallista sorttia. Istuin aamiaisella avoimen ikkunan ääressä, katselin sisäpihalle ja söin uunituoretta croissantia, jonka hain alakerran leipomosta.

Margaux lainasi minulle kotiaan, pikkuista pariisilaisyksiötä.

Vietin myös illan suomalaisen ystäväni kanssa syömällä iltapalaa ja nautiskelemalla juomia eräässä Bastillen alueen ravintolassa. Paikan tunnelma oli hyvin pariisilainen: kynttilät pöydissä, suuret, kauhtuneet nahkanojatuolit, koristemaalattu katto ja taustamusiikkina Marilyn Monroen I Wanna Be Loved By You. Kukaan ei pyytänyt meitä poistumaan, vaikka olimme lopulta illan viimeiset asiakkaat. Arvelimme kyllä, että jos olisimme jääneet vielä vähän pidempään, baarimikko olisi alkanut luututa lattioita ja pyytänyt tyynesti madameja nostamaan jalkojaan.

Ah, Pariisin syksyiset illat: kauniisti valaistu Seine ja sen jokilaivat, crepes-kojujen herkulliset tuoksut, ihmisten hieman ehtynyt mutta ei tauonnut virta, musiikki ja nauru. 

Ja ne suutelevat parit.

Pariisia kuvina

Tällä kertaa saatte kuvapainotteisen kertomuksen sightseeing-päivästäni Pariisissa. Kirjoittelen enemmän, kun on aikaa - nyt en malta, kun on vihdoin mahdollisuus lähteä iltaa viettämään! À bientôt!

Tekstitystä yli rajojen

Tänään oli viimeinen vierailupäiväni flaamien yleisradioyhtiö VRT:ssä, jonka tekstityksiin kävin tutustumassa. Tämä oli juuri se projekti, jota varten olen saanut apurahan, joka koko matkani on tehnyt mahdolliseksi. En osannut etukäteen aavistaa, miten innostava vierailustani tulisi ja miten mukavaa oli tutustua ihmisiin, jotka tekevät samaa työtä mutta eri maassa.

Belgia on jakautunut kielellisesti ja hallinnollisesti kahtia: ranskankielisiin walloneihin ja hollanninkielisiin flaameihin. Niinpä yleisradioyhtiöitäkin on kaksi. Ne jopa sijaitsevat samalla tontilla, mutta toimivat silti täysin erillään. Minä tutustuin siis hollanninkieliseen puoleen, ja vierailuni taustalla oli tieto siitä, että Belgian flaamit ovat edistyksellisiä tekstittäjiä. Erityisesti minua kiinnosti viive, jota he voivat käyttää joidenkin ohjelmien lähetyksessä - siitä saattaisi olla apua Suomenkin tilanteeseen, jossa suorien lähetysten tekstittäminen on vaikeaa.

Nämä olivat vaatimattomat odotukseni. Lyhyesti sanottuna halusin imeä kaiken sen tiedon ja kokemuksen, joka flaamikollegoillani oli minulle antaa.

Vastaanotto oli ystävällinen, tosin hieman hämmentynyt, sillä olin ollut yhteydessä vain yhteen henkilöön, jonkinlaiseen päällikköön, jonka titteli ei minulle täysin selvinnyt. Tapasin tämän henkilön vain yhden kerran lyhyesti, ja hän ei ollut briiffannut alaisiaan/kollegojaan kovin hyvin vierailuni tarkoituksesta.

Aloitin VRT-visiittini tapaamalla sekä käännös- että tekstityspuolen esimiehet, jotka vastasivat kaikkiin kysymyksiin, joita keksin esittää. Sitten sain lähteä vapaasti seuraamaan tekstittäjien ja kääntäjien työtä - kaikki tv-tekstitykset tehdään samalla osastolla, ja myös tekstittäjillä on kääntäjäkoulutus. Tekstittäjät ottivat minut vastaan myös hyvin ystävällisesti, mutta olivat hekin epätietoisia siitä, mitä olin tullut sinne tekemään. Myöhemmin eräs tekstittäjä kertoi, että tilanne on aina sama, kun heille tulee ulkomaisia vieraita: ketään ei oikein informoida, eikä tekstittäjillä näin ollen ole mahdollisuutta varautua vieraisiin. Siksi ei ole myöskään vastuuhenkilöä, joka kierrättäisi vierasta.

Onnistuin kuitenkin olemaan reipas ja oma-aloitteinen, ja tupsahtelin vain työntekijöiden viereen vuorotellen kyselemään, mitä he tekivät. Lähes kaikki, joiden kanssa minulla oli ilo rupatella, osasivat hyvin englantia ja he kertoivat työstään hyvin selkeästi. Kielimuuri tuli joskus eteen, kun emme aina osanneet joitakin termejä englanniksi, mutta koska samaa työtä teemme, ymmärsimme ilman sanojakin, mistä ilmiöstä oli kyse.

Lähes kaikki tekstittäjät olivat nuoria - suuri osa suoraan yliopiston penkiltä pölähtäneitä, eli noin 25-vuotiaita. Heidän esimiehensä kertoikin, että tekstittäjien keski-ikä on tällä hetkellä noin 29. Kyselin kollegoiltani, mihin kaikki vanhat tekstittäjät olivat kadonneet. Yksi teoria oli se, että koska työ on tiivistahtista ja työajat kaikkea muuta kuin yhdeksästä viiteen, harva jaksaa tehdä sitä kovin montaa vuotta. Viimeistään perheen perustamisen myötä monet haluavat siirtyä säännöllisempään päivätyöhön. Usein se on mahdollista myös yhtiön sisällä.

Hollantia hollanniksi.

Toimituksen rakenne oli hyvin erilainen kuin Suomen päässä, missä työnkuvamme ovat eriytyneempiä. Belgiassa kaikki tekstittäjät tekevät kaikkea: uutisia, liveä, ajankohtaisohjelmia sekä etukäteen tehtäviä perustekstityksiä. Työvuorot voivat siis olla aamukahdeksan ja iltayhdentoista välillä, jokaisena viikonpäivänä. Ihan aikaisilta aamuilta he useimmiten säästyvät, koska aamu-uutisia tms. ei ole. Ensimmäiset uutiset lähetetään vasta klo 13.

Päällimmäisenä tunnelmana flaamikollegoiden työyhteisöstä jäi mieleen joustavuus, tehokkuus ja yhteistyö. He työskentelevät avokonttorissa ja voivat helposti myös jatkaa siitä, mihin toinen on jäänyt. He auttavat toisiaan ja tarkastavat rutiininomaisesti toistensa tekstityksiä. He saavat todella paljon aikaan työpäivänsä aikana. Työt poimitaan itse listasta, joss työt ovat kronologisessa järjestyksessä. Kun tarvitset uutta tekstitettävää, otat vain ylimmäisenä tarjolla olevan ohjelman.

Suurin ero Suomen ja Belgian tekstitystilanteen välillä on se, että heillä on käytössä paitsi mainitsemani viive lähetyksessä, myös respeaking eli tuttavallisemmin respiikkaus. Se on menetelmä, jossa tekstittäjä voi muodostaa tekstitystä puhumalla ohjelman puheen uudestaan. Toinen tekstittäjä editoi respiikattua puhetta, jolloin siitä syntyy oikein mukavan näköistä jälkeä todella nopeasti, kun tarve sitä vaatii.

Oli erityisen huikeaa seurata, kun tekstittäjätiimi urakoi kaksi tuntia suoraa lähetystä, johon he saivat viiden minuutin viiveen. Tämä tarkoitti, että he saivat lähetysvirran viisi minuuttia aiemmin kuin se meni katsojille. Siinä välissä saatiin aikaan tekstitys, joka meni reaaliajassa ulos ilman viivettä.

Tähän ns. semi live-lähetykseen osallistui neljä tekstittäjää: kaksi respiikkasi tunnin kerrallaan, kaksi tekstittäjää editoi puhuttua tekstiä ja yksi lähetti tekstiä reaaliajassa, siis painoi enteriä jokaisen tekstitysrepliikin kohdalla. Tekstittäjät olivat saaneet jotakin materiaalia etukäteen, mutta urakka oli silti melkomoinen. Viiden minuutin viive on todella pieni, ja välillä oli jännät paikat, kun tekstien lähettäjä alkoi ottaa kiinni perässä tulevia tekstittäjiä. Onneksi välissä tuli ennalta tehtyjä lyhyitä pätkiä, jolloin editoijat saivat taas hiukan lisää aikaa tuottaa valmista tekstiä lähettäjälle.

Live-tekstitys on tiimityötä.

Montaa muutakin mielenkiintoista työtapaa pääsin seuraamaan ja vaihtamaan ajatuksia tekstittäjän työstä Suomessa ja Belgiassa. Työnkuvamme voivat olla paikoin erilaiset, mutta perustyö ja sen periaatteet vaikuttavat hyvin samanlaisilta. Teemme työtä samoista lähtökohdista ja koemme sen tarpeelliseksi yleisömme palvelemiseksi. Pohdimme työssämme samoja asioita: hyötyvätkö katsojat tekstityksessä käytettävistä väreistä, kuinka paljon heille pitää avata ohjelman äänimaisemaa, kuinka pitkän lukuajan he tarvitsevat jne.

Monen asian kohdalla toivon, että omat tekstityksemme voivat lähteä samaan suuntaan kuin mihin VRT:llä on päästy. Heidänkään tiensä ei ole ollut yksinkertainen tai helppo, mutta he ovat nyt tilanteessa, jossa voivat tekstittää 98 % ohjelmistaan - jopa seitsemän tuntia suoraa lähetystä tenniksestä. Tosin se oli kuulemma tappavan tylsä työpäivä tekstittäjälle!

Tässä vielä mottoni VRT-vierailulla:

Keskiaikaisilla kujilla

Tänään olen ottanut valokuvia enemmän kuin minään muuna päivänä matkani aikana. Turistin laukaisinsormi kävi kännykän näytöllä tiuhaan tahtiin, kun kohteena oli keskiaikainen ihme, Brugge, Unescon maailmanperintökohde.

Keskiaikaisen keskustan maamerkki Grote Markt.

Bruggea on sanottu Pohjolan Venetsiaksi. Kanavat ja vanhat kivisillat loivatkin ainutkaatuista tunnelmaa.

Emäntäni kuvaili Bruggea osuvasti "rouvakohteeksi", ja toden totta tämäkin rouva olisi viettänyt siellä päiväkausia huokaillen suklaakauppojen edustalla, vaellellen pikkukujia ja puistoja pitkin ja istahtaen välillä laadukkaalle tee- tai kahvikupposelle bruggelaiseen tea roomiin.

On oikeasti suoranainen ihme, että kaupunki on säilynyt keskiajalta - kuin aikakapseli keskellä modernia maailmaa. Brugge oli keskiajalla kukoistavan kaupan keskus, kunnes 1500-luvulla sen onni kääntyi, kun maan kohoaminen katkaisi meriyhteyden ja kaupankäynti muistakin syistä siirtyi esim. Antwerpeniin. Brugge vaipui 400 vuotta kestäneeseen uneen eikä tuona aikana juuri muuttunut. 1800-luvulla historioitsijat keksivät kaupungin ja alkoivat kampanjoida sen restauroimiseksi. Mikä onni, ettei joku suuressa viisaudessaan keksinyt jyrätä koko höskää uudisrakennusten tieltä!

Hurautin Bruggeen sujuvasti IC-junalla Brysselistä, ja matka kesti vaivaisen tunnin. Lähimatkat Belgiassa ovat mukavan lyhyitä (paitsi silloin, kun bussi seisoo ruuhkassa Brysselin keskustassa). Kuljeskelin kaupungissa myös itsekseni, mutta suuren osan päivää vietin suomalaisen Anna-Leenan ja hänen lastensa ja äitinsä kanssa. Oli mukavaa vihdoin syödä seurassa! Kävimme myös hevosajelulla, joka sopi hyvin Bruggen vanhanaikaiseen tunnelmaan ja oli jännää sekä aikuisten että lasten mielestä.

Ainut huono puoli visiitissäni oli ajankohta: en uskonut matkaoppaita, jotka kaikki suosittelivat menemään Bruggeen hiljaiseen aikaan, mielellään keskellä talvea ja ainakin arkipäivänä. No, lauantaisin, kun puoli Brysseliä ja turistit päälle lähtevät pois pääkaupungista, Brugge muistutti lähinnä aikuisten huvipuistoa. Laiteajelu kannatti silti, vaikka hieman tyyriiksi tuli ja välillä tuli vähän huono olokin - valtavasta vohvelista kaikkine lisukkeineen.